perjantai 4. joulukuuta 2015

Let it snow!

Tänään saatiin ihan oikeasti lunta meidänkin leveysasteilla, ja jippii kun heti piti mennä ulos koirien ja kameran kanssa! Sain kuin sainkin napattua muutamat ihanan talviset kuvat, ennen kuin totesin että ihanan leijailevat, kevyet lumihiutaleet muuttuvat raskaaksi räntäräteiksi ja ennen pitkää satoikin jo vettä. :( Nyt sitä onkin riittänyt sitten koko loppupäivän niin että ulkona on taas mustaa, pimeää, märkää ja koleaa. Se siitä talvi-ilosta siis, mutta onpahan edes kuvia muistoksi.
Toivotaan että kunnon talvi saataisiin pian, sillä märät ja koleat kelit ovat Ykälle aina tosi kurjia, kun taas pakkasella Ylvis porskuttaa kuin nuori poika.

Iloista joulun odotusta lukijoille kurjasta säästä huolimatta!

Tässäpä muutamia kuvatuotoksia tältä päivää. Vierailevana tähtenä treenikaveri Wii, jonka hänen isäntänsä jalosti lainasi poseeraamaan muutamaan otokseen.
Mä kirjoittelen varmaan ensi viikolla lisää, pitäisi nimittäin purkaa tänne viikon takaiset rally-tokokisat, ja lisää kirjoittelun aihetta saan sunnuntaina kun käydään kisaamassa kolme starttia agiliidon parissa.














tiistai 24. marraskuuta 2015

Herkkuja

Pakko vähän hehkuttaa, että meillä on kaapit herkkuja pullollaan. :) Koirilla siis. Nimittäin osallistuin Racinellin facebook-kisaan isänpäivän tienoilla ja onni suosi ja voitin koirille Racinellin herkkupaketin.Viime lauantaina sitten matkalla rally-tokoepiksiin poikkesin paikalliselle ärrälle noutamaan paketin ja odottamani pikkuisen pussukan sijaan saatiinkin pienehkö pahvilaatikollinen herkkuja koirille naposteltavaksi!

Pussukka sisälsi erilaisia luita, pururullia, kanafileitä, koulutusnameja ja herkkutikkuja. Ensimmäinen pussukka avattiin jo rally-tokoepiksissä ja palkkanamit upposivat herkkusuihin vallan mainiosti, ja tuloksetkin olivat vallan mainiot! Kiitos kovasti herkuista, Racinell!


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kovan työn tuloksia

Voi mikä ihana tunne kirjoittaa, että kova työ alkaa tuottaa tulosta. Siis se työ, mitä ollaan hartiavoimin tehty Vinskin ja mun tunnetilan ja fiiliksen hallitsemiseksi, niin nyt se alkaa näkyä, sekä rally-tokossa että agissa!

Ongelmana on ollut kauan jatkunut kierre - Vinski rakastaa tekemistä ja kiihtyy mielettömän helposti joka asiasta, joka johtaa siihen että se alkaa haukkua. Haukkuminen saa välittömästi mut hermostumaan ja kasvattaa valtaisan lerssin mun otsaan. Ja kun mun mielentila on hermostunut ja kiihtynyt (ihan sama miten kovasti yritän sen Vinskiltä piilottaa) koira kiihtyy vaan entistä enemmän. Ja mä hermostun entistä enemmän. Ja niin edelleen, kierre on valmis. Ja nyt mä oon oikeasti alkanut löytää sellaisia pieniä pilkahduksia siitä, mitä rauhallisuus tarkoittaa. Oon mä ennenkin yrittänyt olla rauhallinen, esittänyt rauhallista koiralle ja koittanut kaikkeni, mutta jotenkin vasta nyt olen oikeasti alkanut saada siitä fiiliksestä kiinni, ja se näkyy!

Edellisviikonloppuna agiliidettiin kotikisoissa kolmen radan verran, ja todella A-radalla tapahtui sellainen ihme että Vinski otti jokaisen kontaktin. Mun ohjaaminen ja juokseminen voisi olla noin miljoona kertaa parempaa vielä, mutta pääasia että vaikemmasta ollaan pikkuhiljaa pääsemässä yli. Vinski kuunteli mua ja oli oikeasti töissä eikä vaan jyrännyt aivan päättömästi minne sattuu. Itse tietenkin olin niin tohkeissani kontaktien onnistumisesta että päästin koiran liian aikaisin pois keinulta ja hyllytin radan näppärästi (muutenkin oli vielä vaikeaa rytmittää tuo kontaktien jälkeinen elämä, kuten videolta voi todeta) mutta muuten olen äärimmäisen tyytyväinen! Video on otettu valitettavasti puhelimella, joten laatu ei ole kaksinen mutta ehkä pointti tulee selville. Alku puuttuu kun hommassa kävi niin että video piti ottaa oikealla videokameralla, mutta kriittisellä hetkellä akku loppui tietenkin (tosi hienosti valmistauduttu!), joten kuvaaja vaihtoi sitten supernopeasti puhelinversioon... Kiitokset molemmista videoista Josefiinalle!!



B-rataa ei valitettavasti ole videolla, mutta se sujui myös lähtöä lukuunottamatta hienosti. Ensimmäisen hypyn jälkeen radan toinen este oli A, joka oli vähän liikaa Vinskille, ja alastulo meni mönkään. Päättäväisen korjailun jälkeen kokosin itseni ja paineltiin loppurata kontakteja myöten kivalla fiiliksellä. Tuomarina oli Janne Karstunen, joka armollisesti antoi meidän jatkaa radan loppuun asti kisanomaisesti A:n alastulon korjaamisesta huolimatta. Hyvä harjoitus. :)

C-rata oli sitten hyppäri. Siellä me oltiin treenaamassa fiilistä, vaikka meillä onkin jo pari hyppärinollaa alla. Ja nolliteltiin tämäkin hyvällä fiiliksellä ja melko hyvällä ajalla, ja sijoituttiinkin kolmanneksi. :) Vinski on taitomies!<3 Niin ja tähän löytyi jo videokamerakin latauksesta takaisin töihin, joten laatu on videossakin hieman parempi jo.



Se agilitystä, uudet koitokset itsenäisyyspäivänä.

Eilen kävimme sitten epiksissä korkkaamassa rally-tokon avo-luokan ekaa kertaa, pienellä jännityksellä että tuleekohan touhusta mitään. Rata oli onnekseni supersujuva ja etenevä, joten mitään ylimääräisiä kuumumisia Vinski ei osoittanut, ja lisäksi hyppy oli ystävällisesti sijoitettu radan viimeiseksi, joten siitäkin selvittiin. Pieni hämmennyksen hetki tuli houkutuksen kohdalla, kun Vinski katseli selvästi niitä houkutuksen tötteröitä - kunnes muistin että mähän oon naksutellut sitä menemään merkille ja nyt se varmaan katsoi tötteröitä vähän sillä silmällä. :D Koira eteen, vasemmalta sivulle-kyltillä otin turhan -10 pistettä kun otin varmuuden vuoksi apuaskeleen. Yleisvaikutelmasta taisi tulla -1 muutaman haukahduksen vuoksi ja jostain liian tiukasta seuraamisesta muistaakseni toinen -1, joten tuloksella 88p. selvittiin ja voitettiin luokka (oltiin myös ainoat jotka saivat tuloksen). Palkinnoksi saatiin säkillinen senioriruokaa ja tämä herätti minut todella! Onko mun Vinski muka niiiiin vanha jo? :D Kuvan nappasi Saara Takku.




sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Lokakuun kuulumiset

Mä oon taas lintsannut kirjoittamisesta, eli tiivistän vähän lokakuun kuulumisia tähän postaukseen.

Ensinnä Vinskin hommia, ollaan edetty ihan mukavasti. :)

Nyt kun minä olen rally-tokon myötä alkanut päästä eroon ihan järkyttävästä kisakammostani (jota olen tokon myötä alkanut tottelevaisuuslajeissa potea) ja vielä kun päästiin avo-luokkaan kisaamaan, olen alkanut ajatella optimistisesti kisaamisesta myös tulevaisuudessa. Jännitän toki edelleen aivan tuhottomasti suoristusta (älkää kysykö miksi, ei mulla itsellänikään ole hajua minkä takia) mutta pahin kammo ja epämiellyttävyys on menneet ohi. Jännä että aksassa ja vepessä jännitys on ollut positiivista aina, mutta tokossa taas jotain ihan järkyttävää, luultavasti Vinskin haukkumisen takia. Mutta selvästi kun yksi "vaiva" alkaa helpottaa, alkaa näköjään toinenkin, noidankehä alkaa purkautua. Ja tämän uuden positiivisemman ajattelutavan siivittämänä olen alkanut miettiä että mitäs jos me joskus edetään sinne voittajaluokkaan asti? Iik, siellähän pitää osata oikeallakin seurata ja vaikka mitä... Naksutin kouraan ja tuumasta toimeen siis!

Viime viikot me ollaan siis Vinskin kanssa treenattu oikealla seuraamista ja nyt päästään etenemään jo pieniä pätkiä (alle 10 askelta) sujuvasti! Hyvä me! Mä nimittäin ajattelin että asian opettelussa menisi huomattavasti kauemmin, koska Vinski on ensinnäkin kovin vilkas ja malttamaton ja lisäksi kova poika ennakoimaan ja tarjoamaan mulle tutuiksi ja hyviksi havaittuja tapoja, sekä tietenkin turhautuu helposti, joka aiheuttaa haukkumista... Mutta kappas, niin vain ollaan edetty! Pitäisi saada joku ottamaan meistä pieni videopätkä, niin näkisin itsekin "ulkopuolisen" silmin miten homma sujuu ja miltä se oikeasti näyttää. Ja voi miten kiva on välillä opettaa jotain ihan uutta, edellisestä seuraamisen opettelusta (siis ihan alusta alkaen) onkin melkoinen tovi! Osaan mä siis vielä, kun kerran koirakin oppii. Samoin meneillään on merkille menon opettaminen. Seuraamispuolen vaihtamiseen liittyvät puolenvaihdot edessä, takana ja jalkojen välistä ajattelin sen sijaan opettaa suosiolla vasta sitten kun seuraaminen oikealla on idioottivarmaa Vinskillekin. Ei siis makeaa mahan täydeltä (mulla on nimittäin tapana lähteä vähän keulimaan kun innostun)...

Eli huippufiilis siis!

Marraskuun aikana meillä on tiedossa ainakin yhdet agikisat kotihallilla sekä päästään korkkaamaan se rally-tokon avo-luokka, ensin epiksissä ja sitten vielä virallisestikin.

Ykän kanssa ollaan nyt haettu sopivaa väliä laserhoitokertoihin niin että saataisiin tasapaino kohdilleen. Syksyn kylmät ja kosteat kelit huomaa selvästi Ykän voinnissa, mutta onneksi laserhoidosta on ollut selvästi apua. Lisäksi BOT verkkoloimi on päällä lähes joka yö ja sen jäljiltä Ykä on aamuisin kyllä normaalia vetreämpi. Silti pelottaa mitä talvi tuo tullessaan, mutta ei auta kuin selvitä ja pärjätä ja tehdä kaikkensa, jotta Ykän kunto pysyisi hyvänä kamalista keleistä huolimatta. Loppuun kuvaterkut BOT päällä loikoilevasta Ykästä.<3




maanantai 19. lokakuuta 2015

RTK1

Vuosikausien taikinoimisen jälkeen tuntuu niin hyvältä sanoa - me tehtiin se, saatiin ensimmäinen koulari! RTK1 saavutettiin siis neljännellä startilla rally-tokon alokasluokassa tuossa pari viikkoa sitten ja voi kuinka se tuntuukaan mukavalta. :)

Ja nyt jos joku ihmettelee että mitäs vaikeaa tässä on, niin minäpä kerron... Olen siis vuosikaudet kamppaillut Vinskin voimakkaiden äänitehosteiden kanssa. Se tekee töitä ihan hirveällä innolla, oikeastaan niin kovalla että välillä karkaa ihan mopo käsistä ja touhu on pelkkää keulimista, jos en pidä varaani. Ja saanhan minä sen hillittyä ja käskyn alle, mutta Vinski peijooni onkin oppinut salakavalasti että oikotie onneen on täyttä kurkkua karjuminen. Se siis huutaa suoraa huutoa tai haukkuu todella kovaan ääneen jos se kiihtyy eikä sen annakaan riehua.
Todistetusti Vinski pystyy työskentelemään kyllä hiljaisemminkin mutta minulla ei ole osaaminen riittänyt saamaan sitä hiljaiseksi (eikä muuten todella monella muullakaan, apua on nimittäin kyllä haettu jos ja mistä) vaikka vuosikaudet olen asian kanssa paininut. Nyt kuitenkin tunnelin päässä alkaa näkyä valoa ja voin ylpeänä sanoa - mä alan oppia hallitsemaan koirani kehon lisäksi myös sen mieltä ja sitä kautta äänijänteitä. Tie on ollut äärimmäisen pitkä ja vaikea, ja epätoivonhetkiä on ollut lukuisia ja asian takia on muutamat itkutkin tirautettu, mutta lopussa kiitos seisoo.

Ja miten me sitten ollaan saatu sitä valoa tunnelin päähän? No siten että minä alan vähitellen oppia handlaamaan koiraani sillä hiuksenhienolla rajalla, kapealla alueella jossa sen mielentila on optimaalinen työntekoon hiljaa. Ja älkää käsittäkö väärin, se voi vallan mainiosti tehdä töitä hirveän möykän kanssakin, mutta möykkääminen nyt vaan sattuu tottelevaisuuslajeissa laskemaan pisteitä aika radikaalisti, tästä syystä meillä ei tokostakaan ole yhtään ykkötulosta, lähimmäksi ollaan päästy muistaakseni sillä 158 pisteellä.

Musta on aina tuntunut että Vinski on kuin saippuapala - niin liukas ettei siitä millään meinaa saada pitävää otetta, vaan aina kun nappaat kiinni, se lipsahtaa taas karkuun. Ja vähitellen mä alan oppia tarttumaan kiinni tarpeeksi lujasti, mutta silti juuri sen verran varovasti ettei se taas lipsahda pois käsistä. Oon mä treeneissä onnistunut tässä jo jonkin aikaa, mutta jos mä yhtään liiaksi keskityn, Vinski lipsahtaa pois hiljaiselta alueelta ja alkaa komentaa mua - "älä oo tommonen, et sä normaalisti oo tommonen, hei mitä me nyt tehdään, tehdäänkö täysillä?"... Ja nyt rally-tokon rennon meiningin myötä mä oon viimein saanut ujutettua tuota rentoa meininkiä sinne kokeisiin!

Mikä sitten on pielessä alunperin? No se kun minä olen normaalisti kovin eläväinen, puhelias ja paljon liikkuva ihminen ja kokeessa pitäisi olla keskittynyt. Olen treenannut jäykkää, kokeenomaista liikkumista, mutta se ei näköjään Vinskin mieleen vaikuta, vaan mun pitäisi treenata keskittynyttä tai jännittynyttä olotilaa mutta en vaan osaa! Tätä on haettu möllikokeistakin mutta ei, juuri sitä oikeaa tunnetilaa en ole löytänyt, ennen kuin on sitten lipsahtanut överiksi.
Mun pitäisi olla siis keskittynyt mutta rento, mun pitäisi kehua Vinskiä mutta ei missään nimessä innostaa, eikä saisi olla liian rauhallinen koska en oo oma itseni silloin ja taas koira ilmoittaa asiasta äänekkäästi. Mun pitäisi leikkiä niin että virtaa kuluu mutta kuitenkin niin että koiralla ei kierrokset nouse, ja mun pitäisi vaatia mutta ei käskeä, sillä silloinkin kierrokset nousee. Ihan supervaikeaa!

Ykän kanssa koskaan tämmöistä ongelmaa ei ole ollut. Se on herkkä mun jännitykselle, herkempi paljon kuin Vinski, mutta sillä työskentelymielentila vain loksahti kohdalleen treenin myötä eikä sitä koskaan tarvinnut mitenkään kummallisesti "viritellä" oikealle taajuudelle toisin kuin Vinskiä, jota on äärimmäisen hankala saada sille haluamalleen aaltopituudelle (mutta kun sen saa, se on aivan upea koira). Vinskin kanssa onneksi seitsemän vuoden yhteistyö alkaa pikkuhiljaa kantaa hedelmää, koira ei ole muuttunut vaan multa on mennyt näin kauan oppia edes tunnistamaan juuri se millilleen oikea taajuus. Ja voi kuinka helpottavaa on kun se alkaa pikkuhiljaa sieltä löytyä! <3

Mä tiedän kyllä senkin että täysin tuppisuuta Vinskistä ei koskaan tule eikä tarvitsekaan - eihän mustakaan kovin hillittyä saa, mutta suunta on oikea ja motivaatio noussut valtavasti. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia haasteita! Avoin luokka rally-tokossa odottaa, ja on mulla käynyt mielessä että mitä jos mä joskus menisinkin koittamaan vielä tokokoettakin, mutta ainakaan vielä ei oo sen aika, en tiedä onko koskaan. Aika näyttää.

Toissaviikonlopun rally-tokokokeissa osallistuimme myös epäviralliseen joukkuekisaan taistelemaan joukkueiden piirimestaruuksista. Harmittavasti jäimme kuitenkin joukkuekisan tulosta vaille sillä joukkueemme viidestä koirasta vain kaksi alempien luokkien koiraa, Vinski ja One, saivat tulokset. Ensi vuonna siis uudestaan taistoon mukaan! 


Hyvä me, hyvä meidän joukkue!


Ja pari kuvaa pojista viikonloppuiselta metsäretkeltä jossa vietettiin koko päivä :) 





keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Vihaa, katkeruutta ja mitä vielä?

Koiraharrastuksen parissa olen tavannut kaiken mukavan, hauskan, palkitsevan ja riemukkaan lisäksi ihan valtavat määrät vihaa, katkeruutta, kateutta ja selkäänpuukotusta. Enemmän kuin missään, itse asiassa, ja tämä on paljon entisen hevosharrastajan suusta tulleena. Omalla kohdallani nämä negatiiviset kokemukset eivät niinkään liity tietyissä lajeissa kilpailemiseen vaan enemmänkin rotujen tai tiettyjen rotujen sisällä koirayksilöiden, linjojen, sukujen ja kasvattajien vertailuun ja pahaan vereen näiden välillä. Tämä on kertakaikkiaan vaikeaa ymmärtää, kun kyseessä on kuitenkin pääosin aikuisten ihmisten vapaaehtoinen harrastus, jonka parissa ei kenenkään ole pakko olla.

Oman osani olen saanut oikein täydeltä laidalta siitä alkaen kun kävi ilmi että nuorempi koirani Ykä on sairas monelta osin. Ensin operoitiin ocd olkanivelen osalta, sen jälkeen on vikaa löytynyt sekä selästä että lonkista ja kaiken kruunaa sydänvika.  Lievä, mutta lääkitystä tarvitseva vika kuitenkin.
Ykän sairastelu on ollut minulle yksistään aika musertavaa - minä olin hankkinut pennun, rakastanut sitä, seurannut sen kasvua ja kehitystä, taistellut läpi olkaleikkauksen ja toipumisen, kouluttanut, harrastanut, touhunnut ja saanut siinä sivussa rakkaan perheenjäsenen. Olin jopa ladannut vähän odotuksiakin - minulla olisi käsissäni ihana tokokoira, jonka kanssa pääsisin kisaamaan ja kehittymään ja sainpa tutustua näyttelymaailmaankin. Juuri sellaista elämää jota harrastuskoiran ja hyvän kaverin kanssa halusinkin elää! Ja koko homma romuttui kun nelivuotias koira sai nipun diagnooseja ja loppuelämän "sairaseläkkeen" sekä kisakiellon lääkityksen myötä. Eliniän odote on huono, nivelrikko on väistämättä etenevä sairaus. Viime talvi oli vaikea ja taas taistellaan läpi seuraavan talven, ja toivottavasti kuljetaan yhdessä vielä kerran ainakin kevääseen. On se niin rakas.

Ykä tuli minulle osittain korvauksena Vinskin nivuskanavaan jääneen kiveksen tuottamasta harmista - ja sain valita palleron ensimmäisenä pentulaatikosta. Sairauksista huolimatta en ole katunut valintaani päivääkään, sillä Ykä on antanut minulle todella paljon iloa, rakkautta ja oppia, hyvää mieltä ja onnenhetkiä. En myöskään ole syyttänyt itseäni tai kasvattajaa Ykän sairastumisesta, sillä kukaan meistä ei vielä vajaa 6 vuotta sitten tiennyt eikä voinutkaan tietää sitä mitä tänään tiedämme. Että Ykä sairastuisi, ja että se ei ole sukunsa ainoa koira joka kärsii näistä ongelmista. Valitettavasti.

Se aihe mistä halusin kirjoittaa nyt sivuaa tätä kaikkea. Nimittäin ilkeät ja pahansuovat kommentit, joita olen saanut kuulla hurjat määrät sen jälkeen kun kirjoitin facebookissa Ykän sairauksista julkisesti. Vastaanotto oli aika tyrmäävä, ja minäkin, vaikka kovin olen kovanahkainen, pahoitin kyllä mieleni todella paljon ilkeistä kommenteista. Ehkä joku haluaa lyödä lyötyä ja saa siitä jotain sairasta vahingoniloa, mutta minusta se on kurjaa. Viesti oli kuitenkin selvä - näistä asioista ei saa puhua ääneen! Rodussamme esiintyvistä sairauksista ei saa keskustella! Ei ainakaan niin että niitä voidaan todeta olevan tiettyjen jalostuskoirien taustalla.
Mykistävää, itse kun näen asian ennemmin niin että avoimuus ja ennaltaehkäisy ovat ainoita keinoja pyrkiä vähentämään sairauksia rodussa.

Joka tapauksessa, kirjoitettuani asiasta facebookissa keväällä 2014 on paskatulva ollut melkoinen. Kyllä, käytän sanaa paskatulva, sillä olen saanut pari nimetöntä sähköpostia, jossa varoitetaan minua "mustamaalaamasta" muita kasvattajia (miten niin "muita", enhän minä ole kasvattaja enkä ole mustamaalannut ketään, ainoastaan ääneen todennut että omassa koirassani sekä sen muutamassa sukulaisessa on vikaa jonka pelkään kulkevan suvussa), yksityisviestejä facebookissa, joissa syytetään minun niin ikään mustamaalanneen paria kasvattajaa joiden koirat sattuvat olemaan sukua omalleni sekä kerrottu että kirjoittaja aikoo pitää huolen ettei minulle koskaan myydä enää valkoistapaimenkoiraa Suomesta, ja nyt viime aikoina paljon nimettömiä haukkuja erään keskustelufoorumin kautta sekä muutamia ilkeitä, aiheettomia kommentteja blogini kommenttikenttiin.

Nimettömät kommentit ovat puhdasta ilkeilyä ja piikittelyä sekä vahingoniloa siitä että Ykä on sairas. Hymiöiden kera. Järjetöntä ja sairasta, miksi kukaan olisi vahingoniloinen siitä että nuori koira on kipeä? Kukaan koiraihminen ainakaan. Uskomatonta.
Erään kommentin mukaan koirani ovat "pelkkää paskaa", toisen kommentin mukaan molemmat ovat sairaita, ja niin edelleen. Kaikki kommentit ovat kohdistettu nimenomaan minulle ja minut mainiten, itse nimettömältä kirjoittajalta, vaikka olen asiallisesti vastannut ja pyytänyt kirjoittajaa laittamaan esille oman nimensä, sähköpostiosoitteensa tai esimerkiksi facebook-profiilinsa. Näin ei ole käynyt.

Vaikka kommentit ja vahingonilo itsessään tuntuvat jo todella kurjalta, eniten ihmetystä tuottaa näiden viimeisimpien kommenttien sekä niiden parin sähköpostiviestin nimettömyys.
Ilmeisesti joillain ei vain ole pokkaa seisoa sanomistensa takana ja onkin helpompaa hyökätä nimettömänä netin välityksellä toisen kimppuun. Lapsellista mutta niin totta myös aikuisten maailmassa.
Omasta mielestäni tämä on lapsellisuutensa lisäksi oikeasti nettikiusaamista, ja toivonkin että ilmeisestikin minut tunteva kirjoittaja/kirjoittajat lukevat tämän ja menevät vähän itseensä.
Miltä tuntuisi omalla kohdalla? Tai jos sama sattuisi vaikka omalle lapselle? Puolisolle? Ystävälle?
Netissä on helppo kirjoitella anonyyminä, mutta itse arvostan enemmän niitä, jotka pystyvät omalla nimellään ja naamallaan seisomaan sanojensa takana. Kasvotusten voin kyllä keskustella asiasta, mutta aikuisten välisen keskustelun odotan myös pysyvän asialinjalla. Ja siitä tämä on ollut kaukana.

Eli koitetaan kaikki käyttäytyä kuin aikuiset tämän meille niin rakkaan harrastuksen parissa, vapaaehtoistahan tämä on jokaiselle. Jokaisesta asiasta ei voi olla kaikilla samanlaista näkemystä ja kokemusta, mielipiteet eroavat ja asiat riitelevät, mutta jotta harrastaminen koirien kanssa pysyisi kaikille mielekkään, seistään niiden sanojen takana ja ollaan oman mielipiteen takana seisomassa omilla kasvoilla ja omalla nimellä. Ollaanhan?

Teille jotka jaksoitte tämän lukea, toivotan aurinkoisia ja iloisia syyspäiviä! Ja jos joku tuntee piston sydämessään ja tunnistaa itsensä yllä olevasta tekstistä, muistutan että alla olevassa kuvassa ei suinkaan ole "pelkkää paskaa" vaan minulle maailman rakkaimmat koirat, heikkouksineen päivineen.







maanantai 21. syyskuuta 2015

Kuvasatoa

Viime viikonloppu vietettiin Haapavedellä moikkaamassa minun sukulaisiani ja samalla Vinskin ja Ykän tuttuja koirakavereita. Käytiin yhdessä pitkällä, rauhallisella lenkillä hiekkatiellä ja pelloilla ja mukavaa oli. Vinski toki poikkesi rauhallisesta lenkkisuunnitelmasta ja paineli menemään pitkin peltoja kuin viimeistä päivää ja yllytti sitten Ykän mukaansa pariin kertaan hyppäämään suuren ojan yli ja jälkeenpäin kyllä huomasi mitä oli tullut tehtyä.
Ykä nimittäin ontui reissun jälkeen pari päivää ja päätinkin että tulevaisuudessa olen vielä tarkempi ettei noin isojen ojien yli loikita ollenkaan.
Ontuminen onneksi lakkasi levon, BOT-loimen sekä kipulääkkeen voimalla parissa päivässä, mutta varasin kuitenkin Ykälle ajan laser-terapiaan, jonne mennään huomenna. Kirjoittelen sitten kokemuksiamme siitä myöhemmin, mutta positiivisella fiiliksellä mennään, sillä ainakin laser-akupunktio oli niin mukavaa että Ykä kuorsasi hoidossa. Palaan siis asiaan.


Tässä kumminkin hiukan kuvasatoa ihanista koirakavereista. :) Kuvissa seikkailevat dallu Eeka, espanjanvesikoira Toivo, monirotuinen Jepi sekä bordercollie Lennu.










maanantai 7. syyskuuta 2015

Paljon Onnea Vinski!

Jälkeenpäin tarkasteltuna aika on suorastaan lentänyt. Tänään rakas, maailman paras Vinski viettää 7-vuotissynttäreitä ja minä pistän käteni kyynärpäitä myöten ristiin ja toivon että saadaan kulkea vielä toinen samanlainen matka yhdessä. Toiveissa voi olla jopa jotain perää, mikäli kaikki kerrankin menisi niinkuin elokuvissa - Vinskin isoäiti Gara eli 14-vuotiaaksi.

Vinski on kaikkea sitä mitä minä koiralta toivoinkin. Sen voi ottaa mukaan minne vaan, sen kanssa oon saanut koittaa ihan jokaista harrastusta jota oon vain halunnut (ei oo koskaan jäänyt koirasta kiinni!) ja valtavasta energiamäärästään ja moottoristaan huolimatta Vinski on arjessa maailman helpoin, luotettavin ja vaivattomin kaveri, ja välillä musta tuntuu että se lukee mun ajatuksia.

Päivääkään en vaihtaisi pois meidän yhteisestä matkasta! Tähän Vinskin synttäreiden kunniaksi pieni kuvakavalkadi matkan varrelta.


 Tästä yhteinen matkamme alkoi vuosia sitten :)



Vauva-Vinski ja "krapulakatse" <3



Leikkimässä ja talonvahtina, ikää reipas 3kk.



Ensimmäinen joulu.



Ensimmäinen kevät, iso poika jo!



Ja kaunis.


Lapsuudenkaveri Ramses.


Ykä liittyi porukkaan 2010.


"Serkkujen" kanssa. Mummo tykkää kun lapsenlapset tulee koirineen kylään... :D  


7 vuotta Vinskiä.<3




tiistai 1. syyskuuta 2015

Liebster Award

Ihka ensimmäistä kertaa minulle heitettiin blogihaaste, ja pakkohan tähän on tarttua. Kyseessä on Liebster award, jonka ideana on saada näkyvyyttä uusille ja tuoreille blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa. Haaste kulkee siis bloggaajalta toiselle.

Meille tämän haasteen heitti Eigen Elämää -blogin Teitsi, joka kirjoittelee blogissaan kahden saksanpaimenkoiranartun, Martan ja Hertan treenikuulumisia ja vähän muutakin. Kiitos haasteesta Teitsi! Haasteen säännöt löytyvät tuosta alapuolelta, näillä siis mennään.

Säännöt:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja linkitä hänen bloginsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Libster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimetyille.



Ja sitten mennäänkin Teitsin esittämiin kysymyksiin;

Kysymykset haastetuille:

1. Miksi juuri tuo rotu?

Valkoinenpaimenkoira minulle tuli aikanaan siksi että halusin monipuolisen, "koirankokoisen", liioittelemattoman näköisen, pystykorvaisen, "peruskoiran" mallisen harrastuskoiran, jolla on palveluskoiraoikeudet siltä varalta että innostun pk-lajeista enemmänkin. 
Pk-roduissahan on mistä valita, mutta tuo ulkonäkövaatimus rajasi valittavaksi oikeastaan hollanninpaimenkoiran, malinoisin sekä valkkarin. Holsku tuntui rotuna tosi vieraalta joten jätin sen pois laskuista, ja malinoisin taas arvelin olevan minulle liian "äkäistä" mallia, joten valkkari se siis oli. 
Tässä vaiheessa myönnän että vastoin noita kaikkia aiempia juuri kertomiani "ehtoja" kakkosvaihtoehtona roikkui pitkään minun ikuinen unelmarotuni, irlanninsusikoira, mutta se jäi lopulta valkkarin varjoon kun harrastusmahdollisuudet veivät voiton. Ja en siis väitä etteikö irliksellä voisi harrastaa mutta varmaan monipuolisemmat mahdollisuudet on kumminkin valkkarilla. Myöskin rodun terveystilanne sekä lyhytikäisyys kauhistuttivat, mutta ainahan sitä saa haaveilla...
Valkkareitahan niihin aikoihin kun Vinski on meille tullut (2008) pidettiin yleisesti ihan päävikaisina ja hermoheikkoina, mutta niin vain kaksi ihan täyspäistä kaveria olen löytänyt itselleni. 
 
2. Miten huolehdit koirasi lihaksiston hyvinvoinnista?

Hyväkuntoinen lihaksisto on harrastuskoiralle ihan äärimmäisen tärkeä, ja sitä se on myös pahasti luustovaivaiselle Ykälle, joka tarvitsee lihasten vahvaa tukea rikkinäisen luustonsa avuksi pystyäkseen normaalielämään. Monipuolinen liikunta on omiaan huolehtimaan hyvästä lihaskunnosta.
Koirani harrastavat monipuolisesti tokoa, rally-tokoa, vepeä sekä agilityä joten jokainen laji kehittää lihaksia erilailla (tässä kohtaa mainitsen että Ykän versiot noista ovat aina sovellettuja sen kunnon mukaan ja esim. agility tarkoittaa sille lähinnä tasapainoharjoittelua ja jumppaa ja vepetreenien aikana se käy vaan tavallisesti uimassa). Voin vaan kuvitella miltä pelkkää tokoa tekevän, ikuisesti ohjaajan vasemmalla puolella pää kenossa töpöttävän koiran lihaksisto tuntuu! 

Harrastusten lisäksi teemme koirien kanssa pitkiä lenkkejä metsässä jolloin ne saavat vapaasti liikkua epätasaisessa maastossa haluamaansa tahtia ja näin käyttää koko kroppaansa monipuolisesti. Vinskin kanssa käymme lisäksi juoksemassa hihnan kanssa, joko niin että minä itse juoksen myös tai että Vinski juoksee fillarin vieressä pitkää, rentoa ravia. Pitkä raviliike avaa lihaksia hyvin.

Käymme myös säännöllisesti perinteisellä jäsenkorjaajalla, jonka taitoihin uskon kuin kallioon. Jäsenkorjauksessa huolehditaan lihasten lisäksi sidekudokset ja jänteet kuntoon, sillä vahvakin lihas on ihan onneton jos joku jänne kiristää sitä inhottavasti. 
Hierojalla käymme paljon satunnaisemmin, mutta itse hieron usein Ykää "kotikonstein" jonkin verran. Näiden lisäksi käytössä ovat jos jonkinmoiset Back On Trackit, kauratyynyt, laserit ja akupunktiot, etenkin monenlaisista vaivoista kärsivän Ykän kohdalla.
 
3. Koirasi hyvät puolet?

Hyvänä puolena molemmissa pidän arjen helppoutta. Molemmat ovat sellaisia kuin koirien pitääkin; sisäsiistejä, eivät kärsi eroahdistuksesta ihmisiä tai toisiaan kohtaan, eivät tuhoa paikkoja, pojilla on rautaiset vatsat, ne syövät ruokansa nirsoilematta, eivät räkytä turhille kerrostalossa, kulkevat mukisematta liukkailla rappusilla ja hississä, eivät tappele keskenään tai pelkää mitään, vaan esim. uudenvuoden raketit saavat niiden mielestä paukkua ihan vapaasti niin paljon kuin lystäävät. Arvostan myös meidän keskinäistä luottamussuhdetta - tiedän että mun koirat menevät ihan minne vaan läpi tulen ja jään jos mä pyydän, sellaista paikkaa ei olekaan jonne en niitä saa pyytämällä menemään.

Ja molemmista erikseen vielä vähän, aloittaen Vinskistä. 
Se on mun elämäni koira. Arvostan valtavasti sen loputonta, voimakasta moottoria, iloista mieltä ja tahtoa sekä sinnikkyyttä selvitä vaikeistakin tehtävistä. Vinski on myös tosi älykäs ja oppii valtavan nopeasti, usein kylläkin niin että tulen opettaneeksi sille tarkoittamani asian lisäksi liudan muita, jotka se oppii siinä ohella kun olen sortunut liikaan kaavamaisuuteen. 
Arvostan myös Vinskin itsevarmuutta. Muiden koirien keskellä se ottaa paikkansa pomona vailla pienintäkään epävarmuutta ja ihmiset se kohtaa valtavalla riemulla ja rakkaudella. Vinskin voi ottaa mukaan ihan minne tahansa vailla huolenhäivää, se pärjää kyllä ja sen kanssa pärjää kyllä. Vinski on mahdollistanut mulle kaikkien haluamieni harrastusten kokeilemisen, koskaan ei oo jäänyt koirasta kiinni vaan ohjaajasta. Vinski on myös tosi kaunis ja sen katseessa asuu viisaus.

Ja Ykä. Se on lempeä, iloinen ja sen sydän on puhdasta kultaa. Siinä missä Vinski on itsevarma ja itsenäinen, välillä tuntuu että mun kanssa samanvertainen, Ykä taas tuntuu palvovan maata mun jalkojen alla, se on mammanpoika, mutta toisaalta tämä on valtavan hyvä asia. Nimittäin kun me tehdään yhdessä jotain, se keskittyy vain muhun ja mun kanssa tekemiseen ja sitä on melko vaikea häiritä mitenkään.
Ykä on myös antanut mulle mahdollisuuden koittaa näyttelyharrastusta, ainut johon Vinski ei ole pallipuolisuutensa vuoksi pystynyt, ja Ykän kanssa sainkin kokea ne toivomani voitonhetket kehässä! Nyt on sekin tie kuljettu ja hyvillä mielin saan muistella niitä hetkiä kun Ykän kanssa saatiin kehässä liitää. 
Ykä on myös ihan mahtavasti sopeutunut niihin rajoituksiin joita sen elämään on sairastamisen myötä tullut ja oppinut hienosti uusia juttuja jotka ovat olleet välttämättömyyksiä jotta sairauksien kanssa voidaan elää. Taitava, reipas Ykä!
 
4. Koirasi huonot puolet?

Yksi yhteinen huono puoli näissä on. Karva. Sitä on joka paikka täynnä ja enpä osaa edes kuvitella siistiä kotia enää. Mutta tämä on ollut tiedossa jo koiraa ottaessa ja itsepä olen tieni valinnut. :D
Ykän huonot puolet liittyvät sairasteluun, sen ylläpito on kallista, välillä hankalaa ja stressaavaa sekä melkoista tasapainoilua hyvän ja huonon välillä. 
Vinskin hyvä ja huono puoli taas on vähän liian nopeasti kierroksille nouseva luonteenlaatu, se kun tuppaa välillä innostumaan aivan liikaa asioista joiden kohdalla ei olisi ihan niin tarpeellista vetää kierroksia kattoon. Niin ja toinen ikuinen murheenkryyni, omituinen karvanlaatu, joka näköjään pysyy kurissa vaan ajelemalla karvan silloin tällöin. 
 
5. Millaisiin koulutusongelmiin olet koirasi kanssa törmännyt?

Koulutusongelmia olen kohdannut lähinnä Vinskin kanssa, Ykä kun on melko looginen putkiaivo kaikin puolin ja suorittaa orjallisesti sille ohjeistettua tehtävää jos tiedossa on ruokapalkka. 
Vinskin kohdalla ongelmat liittyvät neljään asiaan; sen nanosekunnissa tappiin asti pomppaavaan viretilaan, sen äärimmäisen nopeaan oppimiskykyyn ja ennakointiin, helppoon palkkautuvuuteen sekä haluun tarjota mulle jatkuvalla syötöllä jotakin. 
Vinski on siis hätähousu, kaikki pitää tapahtua heti ja mieluiten nanosekunnin puolikkaassa, tai sillä keittää välittömästi ja kaasu hirttää kiinni.

Kiihtymyksensä se pirulainen on oppinut jäätävän sohlaamisen lisäksi ilmaisemaan haukkumalla joka tuottaa aivan valtavia haasteita etenkin lajeissa, joissa pitäisi olla suhteellisen hiljaa suorituksen aikana. Tämän kanssa on taikinoitu vuosikaudet, ja Vinskin valtavan nerokkaaseen oppimiskykyyn yhdistettynä asia on vielä vaikeampi, se kun pystyy nykyisen tekemään melko tasaisia suorituksia karjuen koko ajan täysin palkein. 
Hyväksi tulee kun harjoittelee, näköjään. 
Eli mun mielikuvitus on jatkuvasti koetuksella kun koitan keksiä millä saan sen hiljaiseksi ja nyt vihdoin kaukosäätimen painalluksesta tärisevä panta on antanut hiukan toivoa ja hiljaisuutta treeneihimme. Mitä olen oppinut? No sen että Vinski pystyy itse asiassa vallan mainiosti tekemään myös hiljaa töitä, se vaan on oppinut karjumaan samalla.

Helppo palkkautuvuus aiheuttaa myös ongelmia, lähinnä agilityssä ja vepessä. Vinski kun saattaa palkkautua jo pelkästä liikkeestä ja siksi liikkeen suuntaaminen johonkin haluttuun suuntaan on välillä haastavaa. Miksi juosta/uida palkalle kun on vähintään yhtä kivaa ylipäätään juosta tai uida vaikka rinkiä? Miksi pysähtyä kontaktille jonkun palkan takia kun vähintään yhtä kivaa on päästää täysiä yli?

Ennakointi on tokon puolella ollut tosi hankalaa, etenkin perusasennon kohdalla kun koira lukee mun kasvoilta pienimmätkin kulmakarvan liikahdukset. Ja tähän kun yhdistetään se että Vinski on kova poika tarjoamaan osaamiaan juttuja, se koittaa onneaan usein, ja jo pelkkä huomio multa tai liikkeen purkaminen on helposti palkkautuvan koiran mielestä ihan superkivaa niin työskentely on haastavaa. Varsinkin kun kierrokset sitten nousee tappiin ja volat kaakkoon niin taas mennään. No, ainakin oon oppinut tosi paljon!
 
6. Koirasi viikko-ohjelma, mitä koirasi viikko pitää sisällään?

Meillä ei oo mitään vakituista viikko-ohjelmaa mutta jos nyt vaikka tätä kesää katsellaan, niin viikot ovat menneet jotakuinkin näin: yöllä nukutaan, päivällä tai illalla harrastetaan. Maanantaina on nyt kesän ajan ollut rally-tokopäivä, tiistaina lenkki pelloilla, keskiviikkona agilitypäivä, keskiviikkona tai torstaina lisäksi vepe, perjantaina huilipäivä (pitää sisällään vapaata liikuntaa metsässä) ja mahdolliset omatoimitreenit, lauantaina tai sunnuntaina tai molempina kisat, ja tietenkin vapaata lenkkeilyä metsässä. Jossain välissä on sitten ollut esim. jäsenkorjaajaa, fysioterapiaa Ykälle ja sen sellaista. 
 
7. Mitä lajia et olisi valmis harrastamaan koirasi kanssa?

Tällä hetkellä ehdottomasti enemmän aikaavievät maastolajit, esim. haku tai vaikka joku raunio, puhtaasti siis ajankäytön vuoksi. Mä luulen myös että suojeluharrastajaksi musta ei olisi, en vaan kertakaikkiaan ole niin kurinalainen henkilö. Ja canicross, oon liian laiska enkä jaksa juosta niin paljoa... :D 


8. Minkä rotuinen koira sinulla olisi jos ei nykyinen?

Enpäs vielä laitakaan rotua tähän, mutta ensi kesänä toivottavasti erirotuinen pentu liittyy meidän porukkaan, mikäli kaikki menee niinkuin pitää. Rotu kuitenkin siis vaihtuu, mutta rodun paljastan vasta myöhemmin. ;) Sen verran voin tosin paljastaa että kyseessä ei ole se unelmien irlis vielä tälläkään kertaa... 

9. Millainen on hyvä kasvattaja: millaiselta ostat koirasi?

Ah, lempipaasausaiheeni. Hyvä kasvattaja tuntee rotunsa ja kasvattaa tasapuolisesti järjellä ja tunteella. Hyvä kasvattaja jalostaa rotua paremmaksi, eikä vaan teetä pentuja omilla koirillaan vain "koska mä haluan". 
Se taas tarkoittaa sitä että jalostuskoirat sekä niiden suvut on tutkittu terveyden, luonteen kuin mahdollisten käyttöominaisuuksienkin puolesta. Ja kun sitä täydellistä koiraa ei kuitenkaan ole olemassa, on pohdittu riskit, uhat ja mahdollisuudet, vahvuudet ja heikkoudet, punnittu niitä keskenään ja jos koira on siltikin jalostusmateriaalia, etsitään sille pariksi koira, joka täydentää sen heikkouksia. Jonka jälkeen toivotaan parasta.

Hyvä kasvattaja tajuaa myös jättää jonkun koiran pois jalostuksesta jos heikkouksia on liikaa tai ne ovat liian suuret eikä käytä sitä vaan siksi "kun se kuitenkin on jostain ulkomailta tänne jalostuskäyttöön haettu".
Hyvä kasvattaja ei myöskään teetä jollain koiralla liutaa pentuja putkeen, vaan malttaa odottaa että edellisillä pennuilla on sen verran ikää että niitä voidaan jo tutkia ja katsoa mitä hänen jalostuskoiransa ovat jälkeensä jättäneet. Ja kun sitä vikaa jossain vaiheessa löytyy hänen kasvateistaan (näin varmasti käy jokaisella kasvattajalle jossain vaiheessa) hyvä kasvattaja ei salaile vikaa vaan kertoo siitä avoimesti ja on halukas ottamaan selvää mistä vika mahdollisesti juuri sille yksilölle on tullut.

Hyvä kasvattaja myös ottaa selvää minne on pentujaan myymässä ja tekee parhaansa jotta pystyy takaamaan niille hyvät, onnelliset kodit joissa niillä on mahdollisuus päästä harrastuksiin tai rodunomaiseen käyttöön muuten. En pidä hyvänä kasvattajana ihmistä joka myy esim. hirvikoiran tai malinoisin pelkäksi seurakoiraksi.
Siinä kai pääpiirteet noin niinkuin lyhyesti, ja tuollaiselta mainitsemani mukaiselta "hyvältä kasvattajalta" myös minä aion koirani ottaa.


10. Mitä harrastaisit, jos ei olisi koiria?

Hevosia, tietenkin.

11. Koirasi terveydentila?

Vinski on kaikinpuolin hyvävointinen ja terve (kuvattu viimeksi ennen joulua) ja Ykä sairastaa sitten senkin edestä. Ykän sairauksista löytyy aika paljon tekstiä pitkin blogia.



Siinäpä meikäläisen vastaukset, aika pitkällisesti lopulta innostuin kirjoittamaan. :) Ja ketä sitten haastan mukaan Liebster Awardin hengessä? Mä luen kyllä blogeja mutta näin yhtäkkiä ei tulekaan mieleen ihan hirmuisesti niitä joissa olisi alle 200 seuraajaa. Kaikista sitä ei edes näe, joten itse olen nyt heittänyt haasteet sen perusteella, mitä blogi itse ilmoittaa tai lukijoinaan näyttää.
Haaste lähtee siis näille blogeille, joita itse seurailen:

Mudinaattorien elämää
Valkkari tuli taloon!
Team Ällät
Kaikenkarvaiset 
Valkoiset paimenet
Living with White
Jepi & Toivo 
Valkoista arkea

Ei näitä ihan yhtätoista tullut kasaan, vaan muutamaa vajaaksi siis jäätiin, mutta eiköhän tällä alkuun pääse! Viimeisin haastettu, Valkoista arkea, saattaa olla niillä rajoilla että ylittyykö tuo seuraajien määrä mutta blogi näyttää jäsenikseen (ainakin meikäläiselle) sen 133 eli rohkenin haastaa senkin mukaan.

Ja sitten kysymykset bloggaajille (Teitsin tavoin jouduin toteamaan että tässähän pitää ihan todella miettiä), näitä sain kasattua kaikki 11 kpl. Kysymykset liittyvät koiriin tavalla tai toisella, sillä kaikki mukaan haastamani blogit ovat koira-aiheisia. Toivottavasti mahdollisimman moni ottaa haasteen vastaan ja vastaa kysymyksiini.

11 kysymystä bloggaajille:

1. Varhaisin koiramuistosi?
2. Oletko koskaan joutunut oikeasti koiran puremaksi? Missä tilanteessa?
3. Mikä hetki koiraharrastuksissa on ollut sinulle tähän mennessä se ikimuistoisin ja parhaimman onnistumisen fiiliksen tarjonnut hetki? Miksi juuri se?
4. Loppuvuoden tavoitteesi koiraharrastuksen parissa?
5. Jos voisit palata koirasi pentuaikaan tai harrastusuran alkuun, mitä tekisit toisin?
6. Oletko tyytyväinen rotuvalintaasi ja miksi päädyit juuri siihen?
7. Kerro joku koiriin liittyvä unelmasi? Haluatko kenties kasvattajaksi, arvokisoihin vai ammatin koirien parista?
8. Haaverotusi, jota et kuitenkaan luultavasti koskaan tule hankkimaan? Miksi?
9. Montako koiraa talossa on maksimi?
10. Tunnustuksen paikka! Mitä koiriin liittyvää asiaa välillä laiskuuttasi/saamattomuuttasi/muistamattomuuttasi laiminlyöt? Vai lipsutko jostain arkisesta tavasta tai säännöstä ihan huomaamattasi?
11. Koiriesi nimet ja tarinat nimien takana?

Siitä, antaa mennä!














maanantai 31. elokuuta 2015

Ihana kisakesä!

Taas on lipsahtanut turhan kauan edellisestä blogitekstistä. Tai itse asiassa, tässä välissä olen kyllä yhden taiteillut mutta se on vielä julkaisematta kun kuvat puuttuu. Mä oon ollut muka jotenkin niin kiireinen etten oo saanut aikaiseksi kirjoitettua mitään mutta nyt halusin kirjoittaa tännekin mun ja Vinskin ihanasta kisakesästä!

Mehän ollaan siis aina harrastettu sitä sun tätä mutta oon ollut tosi huono kisaamaan. Ensinnäkin, inhoan ja jännitän kisatilanteita ihan hulluna (hassua, koska pidän esiintymisestä silti) ja toiseksi, en oo vaan (se perinteinen syy) saanut aikaiseksi. Olen kuitenkin joutunut toteamaan että se kokemus ei kartu eikä jännitys katoa minnekään ellen vaan yksinkertaisesti mene sinne kisoihin, meni syteen tai saveen. Ja me ollaan menty Vinskin kanssa tänä kesänä, ollaan kisattu rally-tokossa, agissa ja vepessä, kahdessa ensin mainitussa useampaan kertaan. Silloin kun ei ole ollut virallisia kokeita ollaan käyty epiksissä, ja pikkuhiljaa käy niin että en enää menetä yöuniani montaa viikkoa etukäteen (muutenhan en olisi nukkunut ollenkaan koko kesänä) vaan alan suhtautua asiaan vähän rutiininomaisemmin. :) Sen lisäksi että kokemusta ja oppia on karttunut, meillä on ollut ihan superkivaa! Kotiin tullaan aina rättiväsyneinä ja Vinskillä kieli kynsissä, yleensä uimarannan kautta.
Ollaan pärjätty ja ei pärjätty, ollaan saatu tuloksia ja jääty saamatta, mutta yhdessä ollaan tehty ja meistä on tullut tosi hyvä tiimi!

Viime viikonloppuna kisattiin agissa kolmella radalla, edellisviikonloppuna saatiin rally-tokokisoissa tulos 94/100 ja enää siis ollaan yhtä tulosta vaille avoimessa luokassa. Agit ei menneet ihan niin putkeen, hyllytettiin normaalisti kontakteille, mutta hyppyradalla nolliteltiin ja saatiin kuin saatiinkin meidän ihan ensimmäinen luva. Jiihaa!

Kisaepäonnistumisista huolimatta (kontaktien suhteen siis) olen jotenkin onnistunut raapimaan kasaan ihan uudenlaisen treeni-innon kontakteille ja Heidin avustuksella niitä onkin innokkaasti hinkattu hiukan erilaisella lähestymistavalla kuin ennen, keskittyen Vinskin katseeseen ja sen suuntaan. Katsotaan mitä tästä tulee!

Koska mulla ei ole kisakuvia laittaa, tungen tähän tunnelmaa tuomaan ihanan kesäisiä kuvia joita kävin yhtenä iltana agitreenien jälkeen napsimassa. Ihanat pojat! <3





maanantai 27. heinäkuuta 2015

Totaaliturhautuminen

Käytiin sitten lauantaina kotihallilla maksullisissa rally-tokoharjoituksissa. Jotkut sanovat näitä kokeiksi, mutta meille oli tuloksesta päätellen vain virallinen harjoitus.
Ei siis saatu tulosta - kiitos rakkaan kisakaverini Vinskin suorittamien äänitehosteiden.. Ääntelystä ansaitsimme -33 pistettä. Muuten olisi tullut ihan kiva tulos, 84 pistettä. Loput virheet oli ohjaajan huolimattomuudesta johtuvia.

Tästä siis turhauduin ihan älyttömästi taas, miten tämä taas otti näin takapakkia? Vinskillähän on vuosikaudet ollut sellainen "vika" että se pirulainen kiihtyessään, kyllästyessään, vaatiessaan tai turhautuessaan alkaa haukkua. Siis aina treeneissä, ei koskaan kotona tai missään muuallakaan.
Viime kokeessa Vinski meni hienosti ja haukahti vain muutaman kerran ja siksi nytkin lähdin niin itsevarmalla fiiliksellä kokeeseen. Kyllä se sujuu ja vielä kotihallissa! Treeneissä on viime kuukaudet mennyt tosi hyvin, Vinski on ollut ihmeellisen hiljaa, välillä ollenkaan haukkumatta ja tosi mahtavasti. Oon ollut tyytyväinen ja täynnä itseluottamusta, kun on mennyt niin hyvin...

Kunnes viime keskiviikkona agilityn tekniikkatreeneissä se taas laittoi yhtäkkiä mökävaihteen päälle ja karjui niin että korvassa tinnitti vielä seuraavana päivänäkin.
Kouluttajamme Anne joutui toistamaan joka asian moneen kertaan kun ei kerta kaikkiaan kuullut ja en vaan saanut koiraa olemaan hiljaa sen aikaa että koitan ohjauksia Annen opastamana. Aikataulu oli sen verran tiukka ja valmiiksi myöhässä etten voinut koiraa joka välissä kuskata autoonkaan.
Ja nyt lauantaina, muutama päivä huutoraivareiden jälkeen oli sitten samassa hallissa ja vieläpä samalla kentällä rally-tokokoe, niin voitte vaan arvata että Vinski haukkui koko suorituksen. Ihan sellaista tasaista "kunhan tässä karjun ja mitä säkin siinä jäykistelet"-haukkua.
Ärsyttää, turhauttaa ja epätoivo iskee. Miksi minä en saa koiraa pysymään hiljaa?

Etenkin jos mä keskityn kovasti, jännitän tms. niin silloin huuto alkaa varmasti. Ehkä ne äänet siis tulee osittain mun pään sisältä, Vinski vaan kanavoi ne? Mene ja tiedä, mutta mä en anna periksi, sillä me ollaan kaikesta huolimatta edistytty. Se haukkuminen saa luvan loppua, vaikka siihen menis toiset 5 vuotta! Asiaa vaikeuttaa tietysti se, että tämä sankari on oppinut haukkumaan tehdessään. Siis enää se ei pelkästään huuda, vaan tekee ja huutaa näköjään. Toki karjuminen tietenkin vie tehot sen  tekemisestä mutta parhaimmillaan seuraa hienosti yms. haukkuen samalla. Mutta se loppuu, lupaan itselleni sen verran. Oon päättänyt!
Niin ja lauantainen suorituksemme on videoitu, ja laitan sen tänne kunhan saan vaan materiaalin Heidin kamerasta...


 Rata oli kumminkin kiva :)


"Hau hau hau hau..." miettii Vinski.